Sininen talo murskattiin – samalla maine

Kulttuuripääkaupungin viattomuuden aika on ohi. Etukäteen toivottiin, että hieno asema veisi ajatukset vanhoista Turun tauti -puheista. TV1: n Sininen talo -uutisessa 16.2. sama käsite oli taas käytössä, syystä. Jokainen Sinisen talon hävitystä seurannut paikan päällä ajatteli, että tämän olen nähnyt ennenkin – 1970-luvulla otetuissa kuvissa.

Anelevassa ja luottavaisessa kirjoituksessani (TS 10.2.), uskoin lapsellisesti, ettei tänä vuonna mitään turkulaisille tärkeää katoa – että Säätiö, kaupunki ja omistajat neuvottelevat asiasta kulissien takana edes Turku-brändin takia.

Vaikka taloa ei saa enää takaisin, kauheudesta pitää oppia. Tekivätkö kaikki, museo, päättäjät ja viranomaiset, kaikkensa? Annettiinko kaupungin kasvun mennä kaikkien muiden tavoitteiden yli? Kasvulla ja tehollakaan tapausta ei voi perustella – katsokaa Humalistonkatu 14:n taloja, jotka olivat ”korjauskelvottomia rappiorakennuksia”, ”luonnollisen kehityksen esteitä” – ja nyt nähtävyys.

Toinen opittava asia: Jos oli pakko purkaa, miksi se tapahtui ikään kuin silmittömän raivon vallassa? Tässä lehdessä oli juuri hiljattain juttukokonaisuus rakennusosien kierrättämisestä.

Sininen talo olisi voinut ainakin lähteä tästä maailmasta arvokkaasti ja antaa muuhun käyttöön ikkunat karmeineen, yli 100-vuotiasta julkisivulaudoitusta, listoja, hirsiä, detaljeja. Arkkitehti Armfeltin luomusta olisi voinut kohdella kuin vainajaa, kunnioittavasti.

Hautajaisissa syntyy häpeän tunteita: muistinko vainajaa hänen eläessään? Siellä syntyy kuitenkin myös läheisyyden tunnelma – saattoväki päättää tavata toisiaan useammin. Voisivatko siis kaikki tahot, jotka ovat olleet vaikuttamassa talon kohtaloon, tulla mukaan talon hautajaisiin ja kokea sekä häpeän ja kohottavan yhteisöllisyyden tunteen: ’pidetään enemmän yhteyttä’. Turun tähden.

Viri Teppo-Pärnä
arkkitehti, Rakennusperinteen ystävät ry – Byggnadstraditionens Vänner rf:n puheenjohtaja
Kirjoitus julkaistiin Turun Sanomissa 19.2.2011

Palaa edelliselle sivulle